Koiranomistajan häpeä
Olen ennenkin käsitellyt blogissa aihetta koiranomistajan häpeän kokemuksista. Ajatukset häpeästä nousivat taas pintaan luettuani Makkosen Poikien uusimman blogipostauksen. Elisa Makkonen kirjoittaa hyvin osuvasti:
"Varsinkin koiranomistajien keskuudessa valitsee ihan uskomaton ’Meidän koira on parempi kuin teidän koira’ –meininki, ja joku toinen osaisi AINA hoitaa koirasi paremmin kuin mihin itse kykenet. Wilhon kanssa minun on kuitenkin ollut pakko yrittää kasvattaa itselleni paksumpi nahka, oli kyse sitten elefanttikuosisesta froteepuvusta kuivatteluun tai laseista kuivien silmien suojaamiseksi, ja todeta kliseisesti: tuomitse minut vasta kun olet kävellyt mailin kengissäni."
Pitkin syksyä olen käynyt läpi monenmoisia tunneskaaloja koskien Sissin ruokavaliota ja ylipäätään valintoja, joita olen tehnyt koirani terveyden edistämiseksi. Jossain vaiheessa mietin, teinkö oikean valinnan kun syötän koiralleni kotiruokaa erilaisten erikoisnappuloiden sijaan, teinkö oikein kun en kuunnellut sisätautien erikoiseläinlääkäriä ja ostanut pussia Royal Caninia ja jatkanut närästyslääkkeiden syöttämistä. Monet ovat matkan varrella ihmetelleet, miksi en ole vienyt koiraa tähystettäväksi. Viimeistään siinä vaiheessa kun ulostenäytteistä löytyi positiivinen giardia, jouduin valtavan ahdistuksen ja häpeän otteeseen kun jouduin kertomaan asiasta kaikille koiranomistajille, ketkä ovat Sissin kanssa olleet lähikontaktissa. Kirjoitin Sissin tartunnasta läheisen koirapuiston FB-ryhmään, jotta tieto tavoittaisi myös ne, keitä olemme tavanneet usein siellä mutta joita en henkilökohtaisesti tunne. Pelkäsin, että saan osakseni arvostelua ja ikäviä kommentteja. Mutta olin väärässä, tai ainakin ryhmään tulleet kommentit olivat kaikki kannustavia ja ennenkaikkea kiitollisia rehellisyydestä.
Nuoren koiran kanssa häpeän myös usein sen käyttäytymistä. Kun ohitamme koirakkoja ulkona, Sissin ja minun kontakti katoaa todella herkästi ja näin ollen ohittamiset ovat aikamoista säätöä. Se ei ole missään nimessä agressiivinen vaan vain kauhean innokas ja tahtoisi päästä tutustumaan jokaiseen vastaantulevaan koiraan duracell-pupun energialla. Koen usein riittämättömyyden tunteita siitä, ettemme ole omasta mielestäni edenneet tottelevaisuuden treenaamisessa siinä aikataulussa mitä olin itse joskus pentuaikana ajatellut. Kamppailen sen kanssa, että tiedän mitä pitäisi harjoitella mutta en aina tiedä miten ja millä nameilla, kun meillä ei edelleenkään ole ruokavaliossa sopivaa namiarsenaalia. Kannan pienessä pussissa possu-bataattipataa ja toivon, että koira ymmärtää myös sanallista palkkaustani. Joka kerta kun menen jonkun koirakoulun sivuille katsomaan millaisia kursseja heiltä löytyy, käyn läpi tunteita siitä, etten kehtaa mennä muiden eteen harjoittelemaan. Koska olemme niin keskeneräisiä. En tiedä olenko tehnyt koiran sairastelusta meille tekosyyn jättää asioita puolitiehen ja toisaalta välillä tiedän, että olemme yrittäneet parhaamme juuri niillä eväillä ja välineillä mitä meillä on ollut käytössä.
Koen myös häpeää siitä, ettemme ole käyneet yhdessäkään näyttelyssä emmekä ole aloittaneet mitään harrastusta, mitä olin ajatellut. Katson ihastuneena ja vähän kateellisena Sissin sisaruksia, jotka tuntuvat viettävän lähes täydellistä koiranelämää meihin verrattuna. Olenko tuottanut pettymyksen kaikille kun emme ole koiran kanssa tehneet asioita, joita koiran kanssa pitäisi tehdä? Vai olemmeko kuitenkin tehneet kaikenlaista mutta siitä huolimatta näen vain ne asiat, joita emme ole saavuttaneet?
Elämme aikaa, jossa sosiaalinen media syöttää meille kiiltokuvaa toistemme elämistä ja luomme itsellemme odotuksia kateellisina toisten onnistumisista. Mietin usein, ovatko esim. koirankouluttajat täydellisiä ihmisiä, eikö heillä koskaan keitä yli, eivätkö he koskaan epäonnistu? Mitä tulee koiran kouluttamiseen positiivisen palkitsemisen kautta, allekirjoitan tämän koulutusmetodin kyllä. Mutta koen jo valmiiksi ahdistusta siitä, etten koskaan saisi tuntea mitään negatiivisia tunteita. Kaikki mitä olen viime aikoina lukenut koiran kouluttamisesta saa minut ajattelemaan, että olen todella huono ihminen koska joskus annan negatiivisten tunteiden näkyä. Yritän parhaani mukaan olla tilanteessa koiralle kannustava mutta pieleen menneen ohitusyrityksen jälkeen saatan sadatella itsekseni, mitä nyt tein väärin ettei onnistuttu.
Koiran kouluttamisessa epäonnistumisen käsitteleminen ja hyväksyminen on mielestäni tärkeää. Epäonnistumisen käsitteleminen on elämässä ylipäätään tärkeää. En täysin ymmärrä sitä, miksi juuri koiranomistajat vertailevat toisiaan niin hanakasti. Kun varmasti suurin osa koiranomistajista ymmärtää, että jokaisen tarina on erilainen. Jokainen tekee sarjan epäonnistumisia omalla tavallaan. Samoin jokainen onnistuu ansaitusti monien epäonnistumisten jälkeen. Koiran sairastaminen harvoin on omistajasta johtuvaa epäonnistumista. Makkosen Poikien Wilhon kuivat silmät eivät ole Elisan valintojen syytä eikä Sissin herkkä ruoansulatus ole minun syytäni. En tiedä onko kateus sitten se asia, joka saa ihmiset näkemään Wilhon uudet suojalasit liian pitkälle vietynä koiran paapomisena. Ihmisillä on taipumus lähteä herkästi tuomitsemaan asioita, joita he eivät ymmärrä. Ymmärtämättömyys johtaa ennakkoluuloihin ja ennakkoluuloja ohjaa usein myös pelko muutoksesta, tai toisin toimimisesta. Tästä syystä on helpompi ihmetellä esimerkiksi miksi minä valitsin eläinnaturopaatin hoitosuunnitelman tähystyksen sijaan. Kun ei tiedetä mikä tai kuka eläinnaturopaatti on ja minkälaista hoitoa hän tarjoaa, voi olla parempi ihmetellä sitä miksi koiraa ei viedä toimenpiteeseen, joka toki usein tehdään pitkittyneitä vaivoja selvitettäessä. Minä vaan nyt satuin ennakkoluulottomasti tarttumaan tilaisuuteen, jossa tarjolle tuli koiraa selvästi vähemmän rasittava vaihtoehto. Se ei tarkoita, etteikö tähystys olisi meillä edessä, jossain vaiheessa, jos sille on tarpeeksi perusteluja vaikka sillä, että koiran vointi alkaisi yhtäkkiä kääntyä huonompaan suuntaan.
Me koiranomistajat kannamme ensisijaisesti vastuun itse lemmikeistämme. Ja meidän pitäisi antaa toisillemme niin sanottu "työrauha". Arvostelun sijaan meidän tulisi toimia vertaistukena toisillemme. Mitä vertaistuki sitten oikeasti on? Suora lainaus wikipediasta: "Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina. Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpieläneiden ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen, keskinäiseen solidaarisuuteen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen"
Kaikkein toimivimmissa treeniporukoissa toteutuvat kaikki yllämainitut vertaistuen osat. Ja veikkaanpa, että yksi iso syy siihen miksi joku vertaisryhmä toimii on se, että katsotaan kun muut mokailee ja mokaillaan itse siinä samassa yhtä lailla. Osataan nauraa pieleen menneille kokeiluille ja palaudutaan nopeasti takaisin treenitilanteeseen, jotta koirakin ymmärtää ettei epäonnistumiseen pidä jäädä kiinni vaan lähdetään vaan äkkiä hakemaan uudestaan sitä onnistumista. Ja lopetetaan aina onnistumiseen. Niin minäkin päätän tänään tämän kirjoituksen, sillä vielä hetki sitten häpesin ja nyt en oikeastaan enää. Kaikki tähän astiset epäonnistumiset ovat opettaneet minulle jotain ja koko tämä Sissin sairastelu viimeisten kuukausien aikana on opettanut minulle itsestäni, koirista ja koiran ja ihmisen suhteesta enemmän kuin koko sinä aikana, jolloin meillä on ollut koiria, eli lähes tähän astisen elämäni ajan. Siitä pitää olla kiitollinen.
"Varsinkin koiranomistajien keskuudessa valitsee ihan uskomaton ’Meidän koira on parempi kuin teidän koira’ –meininki, ja joku toinen osaisi AINA hoitaa koirasi paremmin kuin mihin itse kykenet. Wilhon kanssa minun on kuitenkin ollut pakko yrittää kasvattaa itselleni paksumpi nahka, oli kyse sitten elefanttikuosisesta froteepuvusta kuivatteluun tai laseista kuivien silmien suojaamiseksi, ja todeta kliseisesti: tuomitse minut vasta kun olet kävellyt mailin kengissäni."
Pitkin syksyä olen käynyt läpi monenmoisia tunneskaaloja koskien Sissin ruokavaliota ja ylipäätään valintoja, joita olen tehnyt koirani terveyden edistämiseksi. Jossain vaiheessa mietin, teinkö oikean valinnan kun syötän koiralleni kotiruokaa erilaisten erikoisnappuloiden sijaan, teinkö oikein kun en kuunnellut sisätautien erikoiseläinlääkäriä ja ostanut pussia Royal Caninia ja jatkanut närästyslääkkeiden syöttämistä. Monet ovat matkan varrella ihmetelleet, miksi en ole vienyt koiraa tähystettäväksi. Viimeistään siinä vaiheessa kun ulostenäytteistä löytyi positiivinen giardia, jouduin valtavan ahdistuksen ja häpeän otteeseen kun jouduin kertomaan asiasta kaikille koiranomistajille, ketkä ovat Sissin kanssa olleet lähikontaktissa. Kirjoitin Sissin tartunnasta läheisen koirapuiston FB-ryhmään, jotta tieto tavoittaisi myös ne, keitä olemme tavanneet usein siellä mutta joita en henkilökohtaisesti tunne. Pelkäsin, että saan osakseni arvostelua ja ikäviä kommentteja. Mutta olin väärässä, tai ainakin ryhmään tulleet kommentit olivat kaikki kannustavia ja ennenkaikkea kiitollisia rehellisyydestä.
Nuoren koiran kanssa häpeän myös usein sen käyttäytymistä. Kun ohitamme koirakkoja ulkona, Sissin ja minun kontakti katoaa todella herkästi ja näin ollen ohittamiset ovat aikamoista säätöä. Se ei ole missään nimessä agressiivinen vaan vain kauhean innokas ja tahtoisi päästä tutustumaan jokaiseen vastaantulevaan koiraan duracell-pupun energialla. Koen usein riittämättömyyden tunteita siitä, ettemme ole omasta mielestäni edenneet tottelevaisuuden treenaamisessa siinä aikataulussa mitä olin itse joskus pentuaikana ajatellut. Kamppailen sen kanssa, että tiedän mitä pitäisi harjoitella mutta en aina tiedä miten ja millä nameilla, kun meillä ei edelleenkään ole ruokavaliossa sopivaa namiarsenaalia. Kannan pienessä pussissa possu-bataattipataa ja toivon, että koira ymmärtää myös sanallista palkkaustani. Joka kerta kun menen jonkun koirakoulun sivuille katsomaan millaisia kursseja heiltä löytyy, käyn läpi tunteita siitä, etten kehtaa mennä muiden eteen harjoittelemaan. Koska olemme niin keskeneräisiä. En tiedä olenko tehnyt koiran sairastelusta meille tekosyyn jättää asioita puolitiehen ja toisaalta välillä tiedän, että olemme yrittäneet parhaamme juuri niillä eväillä ja välineillä mitä meillä on ollut käytössä.
Koen myös häpeää siitä, ettemme ole käyneet yhdessäkään näyttelyssä emmekä ole aloittaneet mitään harrastusta, mitä olin ajatellut. Katson ihastuneena ja vähän kateellisena Sissin sisaruksia, jotka tuntuvat viettävän lähes täydellistä koiranelämää meihin verrattuna. Olenko tuottanut pettymyksen kaikille kun emme ole koiran kanssa tehneet asioita, joita koiran kanssa pitäisi tehdä? Vai olemmeko kuitenkin tehneet kaikenlaista mutta siitä huolimatta näen vain ne asiat, joita emme ole saavuttaneet?
Elämme aikaa, jossa sosiaalinen media syöttää meille kiiltokuvaa toistemme elämistä ja luomme itsellemme odotuksia kateellisina toisten onnistumisista. Mietin usein, ovatko esim. koirankouluttajat täydellisiä ihmisiä, eikö heillä koskaan keitä yli, eivätkö he koskaan epäonnistu? Mitä tulee koiran kouluttamiseen positiivisen palkitsemisen kautta, allekirjoitan tämän koulutusmetodin kyllä. Mutta koen jo valmiiksi ahdistusta siitä, etten koskaan saisi tuntea mitään negatiivisia tunteita. Kaikki mitä olen viime aikoina lukenut koiran kouluttamisesta saa minut ajattelemaan, että olen todella huono ihminen koska joskus annan negatiivisten tunteiden näkyä. Yritän parhaani mukaan olla tilanteessa koiralle kannustava mutta pieleen menneen ohitusyrityksen jälkeen saatan sadatella itsekseni, mitä nyt tein väärin ettei onnistuttu.
Koiran kouluttamisessa epäonnistumisen käsitteleminen ja hyväksyminen on mielestäni tärkeää. Epäonnistumisen käsitteleminen on elämässä ylipäätään tärkeää. En täysin ymmärrä sitä, miksi juuri koiranomistajat vertailevat toisiaan niin hanakasti. Kun varmasti suurin osa koiranomistajista ymmärtää, että jokaisen tarina on erilainen. Jokainen tekee sarjan epäonnistumisia omalla tavallaan. Samoin jokainen onnistuu ansaitusti monien epäonnistumisten jälkeen. Koiran sairastaminen harvoin on omistajasta johtuvaa epäonnistumista. Makkosen Poikien Wilhon kuivat silmät eivät ole Elisan valintojen syytä eikä Sissin herkkä ruoansulatus ole minun syytäni. En tiedä onko kateus sitten se asia, joka saa ihmiset näkemään Wilhon uudet suojalasit liian pitkälle vietynä koiran paapomisena. Ihmisillä on taipumus lähteä herkästi tuomitsemaan asioita, joita he eivät ymmärrä. Ymmärtämättömyys johtaa ennakkoluuloihin ja ennakkoluuloja ohjaa usein myös pelko muutoksesta, tai toisin toimimisesta. Tästä syystä on helpompi ihmetellä esimerkiksi miksi minä valitsin eläinnaturopaatin hoitosuunnitelman tähystyksen sijaan. Kun ei tiedetä mikä tai kuka eläinnaturopaatti on ja minkälaista hoitoa hän tarjoaa, voi olla parempi ihmetellä sitä miksi koiraa ei viedä toimenpiteeseen, joka toki usein tehdään pitkittyneitä vaivoja selvitettäessä. Minä vaan nyt satuin ennakkoluulottomasti tarttumaan tilaisuuteen, jossa tarjolle tuli koiraa selvästi vähemmän rasittava vaihtoehto. Se ei tarkoita, etteikö tähystys olisi meillä edessä, jossain vaiheessa, jos sille on tarpeeksi perusteluja vaikka sillä, että koiran vointi alkaisi yhtäkkiä kääntyä huonompaan suuntaan.
Me koiranomistajat kannamme ensisijaisesti vastuun itse lemmikeistämme. Ja meidän pitäisi antaa toisillemme niin sanottu "työrauha". Arvostelun sijaan meidän tulisi toimia vertaistukena toisillemme. Mitä vertaistuki sitten oikeasti on? Suora lainaus wikipediasta: "Vertaistukeen osallistuvat ovat tasavertaisia keskenään ja toimivat yleensä sekä tukijoina että tuettavina. Vertaistuki perustuu samankaltaisten elämänkokemuksien ja elämänvaiheiden läpieläneiden ihmisten keskinäiseen tasa-arvoisuuteen, keskinäiseen solidaarisuuteen, kuulluksi ja ymmärretyksi tulemiseen sekä kohtaamiseen ja keskinäiseen tukeen"
Kaikkein toimivimmissa treeniporukoissa toteutuvat kaikki yllämainitut vertaistuen osat. Ja veikkaanpa, että yksi iso syy siihen miksi joku vertaisryhmä toimii on se, että katsotaan kun muut mokailee ja mokaillaan itse siinä samassa yhtä lailla. Osataan nauraa pieleen menneille kokeiluille ja palaudutaan nopeasti takaisin treenitilanteeseen, jotta koirakin ymmärtää ettei epäonnistumiseen pidä jäädä kiinni vaan lähdetään vaan äkkiä hakemaan uudestaan sitä onnistumista. Ja lopetetaan aina onnistumiseen. Niin minäkin päätän tänään tämän kirjoituksen, sillä vielä hetki sitten häpesin ja nyt en oikeastaan enää. Kaikki tähän astiset epäonnistumiset ovat opettaneet minulle jotain ja koko tämä Sissin sairastelu viimeisten kuukausien aikana on opettanut minulle itsestäni, koirista ja koiran ja ihmisen suhteesta enemmän kuin koko sinä aikana, jolloin meillä on ollut koiria, eli lähes tähän astisen elämäni ajan. Siitä pitää olla kiitollinen.
Koiran omistaminen kyllä kasvattaa. Tulee itselle, että muille armolliseksi, unohtamatta koiraa :-) Koiran mukaan pitää mennä. Ei pidä ajatella kenelle tuottaa pettymyksiä vaan ajatella omaa koiraansa, mihin se tällä hetkellä kykenee ja edetä sen mukaan. Ohittaminen ei ole tottelemisesta kiinni vaan treenistä. Sellaisesta treenistä, jossa taas edetään sen mukaan, mihin koira pystyy ja sitten arjessa vältellään vielä sellaisia tilanteita joihin koira ei pysty, tilanteita joita ei siis ole vielä treenattu. Minun göötti pitää pienemmistä koirista, mutta pelkää isompia. Treeneissä edetään aina sopivin askelin ja mitään vihjeitä ei tarvitse käyttää, kun koira itse tarjoaa kontaktin. Tunnetila myös muuttuu pelkäävästä koirasta toisiin koiriin tutustumaan haluavaksi. Siksi mielestäni kyse ei ole tottelemisesta vaan tässäkin on kyse vain mitä koira oppii tilanteessa tekemään sekä tunnetilasta. Tunnin treenissä tulee kovasti vahvistettua kontaktia, joka on koiran omaehtoista, ei vaadittua. Minun mielestä olet toiminut Sissin hyvinvointia ajatellen koko ajan. Jos terveys reistailee, niin tällöin pitää keskittyä huolehtimaan siitä.
VastaaPoistaKiitos kannustavasta kommentistasi! Olen kanssasi samaa mieltä, että näissä asioissa kyse on vaan treenistä ja toistojen määrästä. Toisinaan myös unohdan miten nuori koira minulla on, ja on myös helpottavaa silloin tajuta se ja laskea samalla rimaa. Meillä on vuosia vielä aikaa "valmistua" :D
Poista