Menettämisen pelko
Ihanaa aloittaa hyvillä uutisilla - me nimittäin nukuimme viime yönä! Ihan sellaiset vanhan kunnon oikeat unet, taisi olla jopa yli 8 tuntia unta. Johonkin nuolemissessioon heräsin mutta käänsin kylkeä ja jatkoin unia. Olen nimittäin huomannut, että Sissille on tullut tapa pitää tällainen kissamainen itsensäpuhdistamissessio yöaikaan. Kun huomasin, että epämääräinen lutkuttava ääni ei aina olekaan sitä närästykseen viittaavaa maiskuttelua vaan, että koiralla on joku ihan muu agenda meneillään, olin aika helpottunut. Närästysoireita meillä on nyt possupuurolla ollut vähemmän, kirputus, tassujen narskuttelu on kuitenkin edelleen päivittäistä.
En löydä koiran ihosta punoitusta tai mitään iho-oireiluun viittaavaa. Olen katsellut tuota kirputtelua nyt jonkin aikaa ja miettinyt päätäni puhki, olisiko se oire esimerkiksi kivusta, onko se kutinan lievittämistä vai onko se mahdollisesti jopa päälle jäänyt tapa?
Olen pitänyt edelleen oirepäiväkirjaa seuraavaa eläinlääkärikäyntiä varten. Mielestäni tilanteessamme on tapahtunut positiivinen nytkähdys sitten viime käynnin. Koen äärimmäisen tärkeänä pohtia Sissin oireilua myös tältä kantilta - kyseenalaistaa näkemäni. Tämä juuri siitä syystä, että olen seuraillut koiran oireilua niin kauan, että olen alkanut näkemään jotkut täysin normaalit asiat poikkeavana toimintona. Tämä on mielestäni aika inhimillistä. Siinä missä itse huomaan pienetkin omituisuudet, voisi joku toinen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Kun kaikki eläinlääkärit ovat sanoneet minulle "seuraile" - omat aistit ovat olleet kerta kerran jälkeen tarkemmin käytössä.
Miksi kyttään koiraani kuin hai laivaa?
Itselläni on tähän ihan selkeä vastaus ja se on menettämisen pelko. Pääsiäisenä 2014 jouduin jättämään hyvästit parhaalle ystävälleni Leolle ja se oli äärimmäisen vaikea paikka. Leon lähtö tapahtui aika äkkiä, sen kunto romahti viikossa. Sitä hoidettiin ensin, kappas kappas, epämääräisten närästys- ja vatsaoireiden takia mutta lopulta kokovartaloröntgenissä löytyi joka puolelle levinneet kasvainpesäkkeet. Leon kuolemasta toipuminen on käynnissä edelleen, vaikka olenkin onnellinen Sissistä, ja hän on ottanut täysin oman paikkansa sydämessäni. Kun vein Sissin närästysoireiden takia ensimmäisen kerran eläinlääkäriin ja se vietiin ensimmäisenä röntgeniin, sykkeeni oli varmaan 180 koko toimenpiteen ajan. Pelkästään tilanne missä yhdistyy sanat "närästys" ja "röntgenkuvaus" riittivät nostamaan pintaan kaikki vanhat tunnetilat mitä kävin läpi kahta vuotta aiemmin Leon kanssa. Vielä kun tämä Sissiä hoitanut eläinlääkäri antoi meille ensimmäiseksi diagnoosiarvaukseksi niinkin vakavan sairauden kuin ruokatorven laajentuma, olin siinä tilanteessa aika hajalla. Onneksi kuitenkin parin päivän ahdistuneen odottelun jälkeen selvisi, ettei laajentumasta ole kyse vaan eläinlääkäri oli vain "vähän" ylitulkinnut/lukenut väärin tms kuvia. Hyvä, että tutkittiin mutta hitto että pelästyin!
Jokainen, joka on koskaan menettänyt oman koiransa, tietää mistä puhun. Kun ystävän menettämisestä on vielä jäljellä tuore haava, on rankkaa kun uuden kaverin kanssa hommat eivät menekään ihan putkeen. Menettämisen pelko on valtava. Ja välillä, kun omat voimavarat on vedetty äärirajoille, alkaa tuo menettämisen pelko ohjaamaan omaa toimintaa ja SE on se, joka saa pienimmätkin poikkeavuudet koirassa näyttämään pahemmalta kuin todellisuudessa olisikaan.
Koiran omistajia on erilaisia. Olen itse ollut ennen sellainen, että suhtaudun koiran elämään hyvinkin rennosti enkä todellakaan ole kiinnittänyt huomiota joka ikiseen rapsutteluun. Tämä on ollut siinä mielessä tärkeä havainto itsestä, koska omat pelot lisäävät myös stressiä joka heijastuu lopulta myös koiraan. Siksi toistan itselleni päivittäin samaa mantraa "koiralla ei ole näkyvää hätää, tästä selvitään. Kerro havaintosi ammattilaiselle ja anna hänen ottaa vastuuta".
Sissin närästysoireet eivät ole kyllä mitään mielikuvitukseni tuotetta, siitä voitte olla varmoja! :D Mutta se, miten olemme edenneet tässä, miten oireet lievittyvät, ovat minulle hankalaa seurattavaa ja pohdin jatkuvasti sitä mitä näen ja näenkö mitään. Olen viime päivinä miettinyt esimerkiksi allergiaruokaa, että pitäisikö sitä kokeilla. Ihan vain siitä syystä, että näkisi tapahtuuko muutosta possupuuroon verrattuna. Muuttuisiko nämä pienet havainnot, loppuisiko havainnointi kun ei olisi mitään mihin kiinnittää huomiota? Puhuin aiemmin siitä, ettei minulla ole vertailukohdetta ja se pitää edelleen paikkaansa. Sissi kasvaa koko ajan ja se on edelleen nuori koira. Se on vasta 10 kuukautta vanha. Olemme nyt viettäneet hänen 10 kuukauden mittaisesta elämästä yhdessä reilut 7 kuukautta, josta noin puolet on mennyt näiden närästysoireilujen ja muiden vatsavaivojen kanssa painimiseen. Aika ennen oireilua oli pikkupentuaikaa, joka on taas ihan oma juttunsa. Olen siivonnut viimeiset 7 kuukautta lattialtani ensin pissapapereita ja sitten oksennusta. On muuten ollut parkettilattia koetuksella tästä eritteiden määrästä!
Olen äärimmäisen kiintynyt koiraani ja välillä tiedostan sen olevan myös haitaksi. Pitäisi päästää vähän irti ja antaa itselle armoa. Rakkaus koiraa kohtaan ei vähene vaikka ei puutu joka ikiseen maiskutteluun. Se ei vähene vaikka ei pysty korjaamaan tilannetta heti nyt. Yksi iso oivallus on ollut myös se, että en voi Sissin kanssa korjata "edellisiä virheitäni" Leon kanssa. Virheillä tarkoitan sitä, etten voinut pelastaa koiraani syöpäkasvaimilta. Syyllisyydentunne Leosta ei ole kadonnut. Voi kun olisin voinut pelastaa sen - antaa sille vielä muutama vuosi. Kasvaimet eivät kuitenkaan olleet minun syytäni, niinkuin ei ole Sissin ruoka-aineyliherkkyyden kehittyminen alunperin. Ja nyt olen ajoissa saamassa tilanteeseen apua, enkä ole tilanteessa yksin vaan minua auttaa ammattilainen.
Menettämisen pelkoa selittää tämä Ylen artikkeli.
En löydä koiran ihosta punoitusta tai mitään iho-oireiluun viittaavaa. Olen katsellut tuota kirputtelua nyt jonkin aikaa ja miettinyt päätäni puhki, olisiko se oire esimerkiksi kivusta, onko se kutinan lievittämistä vai onko se mahdollisesti jopa päälle jäänyt tapa?
Olen pitänyt edelleen oirepäiväkirjaa seuraavaa eläinlääkärikäyntiä varten. Mielestäni tilanteessamme on tapahtunut positiivinen nytkähdys sitten viime käynnin. Koen äärimmäisen tärkeänä pohtia Sissin oireilua myös tältä kantilta - kyseenalaistaa näkemäni. Tämä juuri siitä syystä, että olen seuraillut koiran oireilua niin kauan, että olen alkanut näkemään jotkut täysin normaalit asiat poikkeavana toimintona. Tämä on mielestäni aika inhimillistä. Siinä missä itse huomaan pienetkin omituisuudet, voisi joku toinen olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Kun kaikki eläinlääkärit ovat sanoneet minulle "seuraile" - omat aistit ovat olleet kerta kerran jälkeen tarkemmin käytössä.
Miksi kyttään koiraani kuin hai laivaa?
Itselläni on tähän ihan selkeä vastaus ja se on menettämisen pelko. Pääsiäisenä 2014 jouduin jättämään hyvästit parhaalle ystävälleni Leolle ja se oli äärimmäisen vaikea paikka. Leon lähtö tapahtui aika äkkiä, sen kunto romahti viikossa. Sitä hoidettiin ensin, kappas kappas, epämääräisten närästys- ja vatsaoireiden takia mutta lopulta kokovartaloröntgenissä löytyi joka puolelle levinneet kasvainpesäkkeet. Leon kuolemasta toipuminen on käynnissä edelleen, vaikka olenkin onnellinen Sissistä, ja hän on ottanut täysin oman paikkansa sydämessäni. Kun vein Sissin närästysoireiden takia ensimmäisen kerran eläinlääkäriin ja se vietiin ensimmäisenä röntgeniin, sykkeeni oli varmaan 180 koko toimenpiteen ajan. Pelkästään tilanne missä yhdistyy sanat "närästys" ja "röntgenkuvaus" riittivät nostamaan pintaan kaikki vanhat tunnetilat mitä kävin läpi kahta vuotta aiemmin Leon kanssa. Vielä kun tämä Sissiä hoitanut eläinlääkäri antoi meille ensimmäiseksi diagnoosiarvaukseksi niinkin vakavan sairauden kuin ruokatorven laajentuma, olin siinä tilanteessa aika hajalla. Onneksi kuitenkin parin päivän ahdistuneen odottelun jälkeen selvisi, ettei laajentumasta ole kyse vaan eläinlääkäri oli vain "vähän" ylitulkinnut/lukenut väärin tms kuvia. Hyvä, että tutkittiin mutta hitto että pelästyin!
Jokainen, joka on koskaan menettänyt oman koiransa, tietää mistä puhun. Kun ystävän menettämisestä on vielä jäljellä tuore haava, on rankkaa kun uuden kaverin kanssa hommat eivät menekään ihan putkeen. Menettämisen pelko on valtava. Ja välillä, kun omat voimavarat on vedetty äärirajoille, alkaa tuo menettämisen pelko ohjaamaan omaa toimintaa ja SE on se, joka saa pienimmätkin poikkeavuudet koirassa näyttämään pahemmalta kuin todellisuudessa olisikaan.
Koiran omistajia on erilaisia. Olen itse ollut ennen sellainen, että suhtaudun koiran elämään hyvinkin rennosti enkä todellakaan ole kiinnittänyt huomiota joka ikiseen rapsutteluun. Tämä on ollut siinä mielessä tärkeä havainto itsestä, koska omat pelot lisäävät myös stressiä joka heijastuu lopulta myös koiraan. Siksi toistan itselleni päivittäin samaa mantraa "koiralla ei ole näkyvää hätää, tästä selvitään. Kerro havaintosi ammattilaiselle ja anna hänen ottaa vastuuta".
Sissin närästysoireet eivät ole kyllä mitään mielikuvitukseni tuotetta, siitä voitte olla varmoja! :D Mutta se, miten olemme edenneet tässä, miten oireet lievittyvät, ovat minulle hankalaa seurattavaa ja pohdin jatkuvasti sitä mitä näen ja näenkö mitään. Olen viime päivinä miettinyt esimerkiksi allergiaruokaa, että pitäisikö sitä kokeilla. Ihan vain siitä syystä, että näkisi tapahtuuko muutosta possupuuroon verrattuna. Muuttuisiko nämä pienet havainnot, loppuisiko havainnointi kun ei olisi mitään mihin kiinnittää huomiota? Puhuin aiemmin siitä, ettei minulla ole vertailukohdetta ja se pitää edelleen paikkaansa. Sissi kasvaa koko ajan ja se on edelleen nuori koira. Se on vasta 10 kuukautta vanha. Olemme nyt viettäneet hänen 10 kuukauden mittaisesta elämästä yhdessä reilut 7 kuukautta, josta noin puolet on mennyt näiden närästysoireilujen ja muiden vatsavaivojen kanssa painimiseen. Aika ennen oireilua oli pikkupentuaikaa, joka on taas ihan oma juttunsa. Olen siivonnut viimeiset 7 kuukautta lattialtani ensin pissapapereita ja sitten oksennusta. On muuten ollut parkettilattia koetuksella tästä eritteiden määrästä!
Olen äärimmäisen kiintynyt koiraani ja välillä tiedostan sen olevan myös haitaksi. Pitäisi päästää vähän irti ja antaa itselle armoa. Rakkaus koiraa kohtaan ei vähene vaikka ei puutu joka ikiseen maiskutteluun. Se ei vähene vaikka ei pysty korjaamaan tilannetta heti nyt. Yksi iso oivallus on ollut myös se, että en voi Sissin kanssa korjata "edellisiä virheitäni" Leon kanssa. Virheillä tarkoitan sitä, etten voinut pelastaa koiraani syöpäkasvaimilta. Syyllisyydentunne Leosta ei ole kadonnut. Voi kun olisin voinut pelastaa sen - antaa sille vielä muutama vuosi. Kasvaimet eivät kuitenkaan olleet minun syytäni, niinkuin ei ole Sissin ruoka-aineyliherkkyyden kehittyminen alunperin. Ja nyt olen ajoissa saamassa tilanteeseen apua, enkä ole tilanteessa yksin vaan minua auttaa ammattilainen.
Menettämisen pelkoa selittää tämä Ylen artikkeli.
"– Jos lemmikin kuolintapa on ollut traumaattinen tai ihminen tuntee syyllisyyttä siitä, prosessi on paljon vaikeampi ja siihen liittyy trauman työstämistä. Suru ei lähde eteenpäin eikä vie sinua eteenpäin. Syyllisyys jumiuttaa, ja tapahtuman kauheus.
– Jos lemmikin kuolemaan liittyy yllättävä ja äkillinen tapahtuma, alkaa miettiä, olisiko sen voinut estää. Jos sitä joutuu miettimään, se vaikeuttaa suremista. Samat keinot auttavat, puhuminen ja lohtu, ymmärrys, mutta onhan se vaikeampaa. Suru jää elämään, mutta että pääsisi edes suurimmasta tunnetaakasta irti, kertoo Launonen."
Kiintymystä Sissiin selittää samaisesta artikkelista nämä kommentit:
"– Eläin ei vaadi mitään: se on ehdotonta kiintymystä. Voit olla omana itsenäsi, ei tarvitse peitellä mitään. Se koskettaa lemmikin omistajaa, se ehdoitta kiintymys.
– Eläin ei tuomitse eikä kritisoi eikä pilkkaa eikä ei petä luottamusta. Siinä syntyy tosi kiinteä ja syvä tunnesuhde eläimeen."
Psykologi ja traumapsykoterapeutti Ritva Launonen virkkaa ihan paikkaansapitäviä juttuja Ylen artikkelissa. Ainoa kohta jonka Sissin kohdalla korjaa, on tuo ettei se vaadi mitään. Se ei nimittäin pidä paikkaansa. Tuossa se vierellä vaatii päästä ulos ja niin taidetaan nyt tehdäkin. Parempi lähteä ulkoilmaan tuulettamaan syvälliset ajatukset ja aloittaa arkivapaa vähän kevyemmin mielin!
 |
| Kesällä 2016 / Sissi 6kk |
Sun blogia on kiva seurata, tykkään just tämmösistä mitkä kertoo arkielämästä eikä pelkästään agility- tai tokotreeneistä. :D Myös mielenkiintoista nähdä että mikä ruokavalio tulee toimimaan.
VastaaPoistaOlit jossain postauksessa kertonut käyttäväsi Multidog valmistetta, se käy varmasti nyt ensihätään, mutta pitkällä tähtäimellä kannattaa laskea ja ostaa jokainen ravintolisä erikseen. Multidogissa vitskut yms. on aika pyllyllään, moni ravinne jää vajaaksi.
Mun omalla koiralla (mittelspitz) on kans tuota tassujen jyrsimistä. Tiedän yhden joka kuvautti oman mittelinsä ranteet koska jyrsi niitä, ei niistä kyllä mitään löytynyt. Itselläni meni kauan ennenkuin tajusin että omani kohdalla kyse on stressistä/jännityksestä. Jos eletään stressaavaa aikakautta niin tassujakin jyrsitään sitten urakalla. Voisiko Sissinkin kohdalla olla kyse stressistä?
Itsekin olen tosi huolissani omasta koirasta, kun vuosi sitten oli lähtö todella lähellä. Nyt olen oppinut vähän rentoutumaan enkä seuraile koiran väsymystasoa tai ikeniä koko ajan. :D
Tsemppiä närästyksen nujertamiseen!
kirputtaja.blogspot.fi
Moi Lotta! Kiva kun oot lukenut blogia :) Multipuppy oli ensin ja se vaihdettiin Multidogiin - lähinnä juurikin siitä syystä, että koitetaan mennä yksi asia kerrallaan ja aletaan sitten laskemaan tarkempia vitamiinimääriä kun on löytynyt joku sopiva ruoka (tässähän on vielä mahdollisuudet, että siirrytään siihen allergiaruokaan, jolloin homma menee taas uusiksi). Uskon, että Sissillä myös moni näistä oireista merkki stressistä, toivonkin että sopivan ruoan lyötyessä näkisi ovatko ne oireita esim lievästä kivusta mahassa ja tätä myöten stressioireita myöskin. Kiva kun laitoit linkin blogiisi, käyn kurkkaamassa! :)
PoistaAhaa noniin kiva, siellä on siis selvät sävelet lähitulevaisuuteen. :) Kunpa saisitte närästyksen pian kuriin!
Poista"En löydä koiran ihosta punoitusta tai mitään iho-oireiluun viittaavaa." Tähän voin samaistua.. Leppo on allerginen mm. siitepölyille ja monille muille jutuille, mut lähinnä oireilee siitepölyistä ja maitotuotteista rapsuttelemalla itseään. Itekin mietin monesti että onko toi nyt allergiaa kun iho ei punoittanut, hilseillyt tai ollut rikki, ja Leppo oli rapsinut itseään pikkupennusta asti. Jokunen hassu pikku rupi saattoi jostain löytyä, mut niitä nyt voi tulla pennulle vaikka metsästä. Mietin että jospa se on vaan tapa. Kunnes seuraava kevät koitti ja siitepölyt tuli taas. Sinä kesänä ja nyt viime kesällä Leppo sit sai myös ihonsa rikki pariin otteeseen, mutta ei pahasti. Aina se allergia ei tarkoita hilseilevää ihoa tai punoitusta, korva- tai tassutulehdusta, toiset "vaan" kutisee. Lepon allergiaoireet on lievät, ja se raapii pahimpina päivinä itseään ehkä 25-50 kertaa (mukaan luettuna ne kun se yrittää raapia/kirputtaa mut ei yllä, esim. takapäähän) ja pahimpina öinä se herää kolmisen kertaa itseään raapimaan. Meillä se siis on lievempää, ja toisilla taas karvat lähtee ja iho on jatkuvilla haavoilla, koiralla mahdoton olla ja se on vihainen ja epäluuloinen muita kohtaa kun sen ihoon sattuu. Mutta toivottavasti Sissillä ei olisi allergiaa, ette te enempää harmeja kyllä kaipaisi!
VastaaPoistaOot oikeassa kyllä, ettei allergia välttämättä aina näy päällepäin. Nyt kun kerrot miten monta kertaa teillä päivittäin rapsutellaan, niin kyllä meillä rapsutellaan varmaan vähemmänkin. Veikkaan, että voisi olla sijaistoimintoa tai sitten rapsutellu on voinut johtua ihan vain suhteellisen vähärasvaisesta ruoastakin. Uuden ruoan kanssa ekalla viikolla rapsuttelua ja kirputtelua vielä oli mutta nyt se on mielestäni ollut lieventymään päin koko ajan, siis sillä tavalla etten ole edes huomannut välillä. Oireita oli silloin paljon kun Sissi söi hetken kanaa...
Poista