"Hommaa iso häkki"

Näin meille sanoi koirankouluttaja tällä viikolla. Että pitäisi hankkia iso häkki ja laittaa Sissi sinne. Että oppisi olemaan rauhassa itsekseen, kun se on niin läheisriippuvainen minusta, että sen elämä on varsin rasittavaa sille itselleen. "No ei mikään ihme, jos ei mikään ruoka pysy sisällä kun on näin stressaantunut" sanoo kouluttaja, joka 15 minuutin näkemisen perusteella, tietämättä mitään muuta meidän vatsavaivoista kuin sen, että niitä on ja pahin oire on närästys ja ruokavalion takia ei olla syötetty luita eikä nameja sitten viime kesän. Sain kuulla tylyn luennon siitä, kuinka olen siis itse syypää koirani vatsavaivoihin, joita ei hänen mielestään ole edes olemassa. Ne vain johtuvat siitä, että minun ja koiran välinen suhde on pilalla. Ja koira on jo 11 kuukautta vanha. "Ignooraa sitä, älä huomioi sitä. Se tulee olemaan tosi rankkaa tuolle koiralle mutta se on ainoa tapa, että tästä tulee vielä jotain".

Olimme siis yksityistunnilla kouluttajan luona, jonka luulin olevan pidetty ja hyvä. Minulla ei ollut mitään ennakkotietoa siitä mitä yksityistunnilla tulisi tapahtumaan. Tunnin rakenne meni niin, että saavuimme halliin jossa minä menin istumaan reunaan ja täyttämään kyselylomaketta koiraani liittyen. Tällä aikaa kouluttaja otti koirani "testatakseen sitä" ja koiralleni ominaisesti, sehän pisti vastaan. Sissi ei lähtökohtaisesti lähde muiden matkaan. Ne pari ihmistä, jotka sitä minun lisäkseni ulkoiluttavat, ovat tehneet kyllä ihan töitä sen eteen, että ovat voittaneet koiran luottamuksen ja saaneet sen mukaansa. Tämä on ongelma, jonka tiedostan mutta palaan tuohon läheisriippuvaisuuskohtaan vähän myöhemmin (siis siihen minun versiooni). Kirjoittelin kyselyyn mm. käynnin syitä. Omasta mielestämme olimme tulleet hakemaan apuja ihan arkisen työskentelyn ja tottelevaisuuden kehittämiseen ja vireenhallintaan. Koska emme ole voineet harjoitella namipalkalla kuin kotioloissa silloin tällöin, olemme ottaneet mukaan palkkaukseen leluja, mistä Sissi ottaa aikamoiset kierrokset. Ja se on ollut ongelma, ettei treenaamisesta tule juuri mitään kun koira on liian innoissaan ja siltä katoaa kuuloaisti.

Etäisyyttä ei olla juuri harjoiteltu ja se on ollut itselläni ihan tiedossa. Ja tämän sanoin ääneen, kun kouluttaja sitoi Sissin seinään metrien päähän minusta sen jälkeen, kun se oli leikittänyt sitä kaninkarvalelulla, sillä samaisella, josta koira menee totaalisen sekaisin. Se kaninkarvalelu on niin jännittävä tuon koiran mielestä, että se pomppii jo tasajalkaa siinä vaiheessa kun avaan sen kaapin ovea, missä lelu on. Piilossa sitä säilytetään, asianmukaisesti kuten muitakin treenileluja. Sissi oli siis valmiiksi aika kierroksilla ja kun se pistettiin remmistä kiinni seinään, siitähän riemu repesi. Tässä vaiheessa kouluttaja kertoi minulle mitä mieltä hän on koirastani ja minusta ja minun ja koirani suhteesta. Tylyä kuultavaa oli. Ongelmanratkaisuksi minun pitäisi siis käytännössä "rikkoa" suhteemme ja aloittaa kaikki alusta. Koska mitään emme kuulemma voi treenata, kun meillä on perusasiat niin pielessä.

"Annan teille kotiläksyksi peiliin katsomista"

On vaikeaa kirjoittaa kokemuksesta, joka menin kaikinpuolin pahasti pieleen ja tunteisiin. En sano, etteikö kouluttajalla ollut mitään pointtia sanoissaan, mutta se tyyli miten hän asiat minulle esitti oli ihan käsittämätön. En myöskään ymmärrä miksi minun pitäisi yhtäkkiä häkittää koira, jolla ei ole mitään ongelmia kotona yksin ollessaan, joka siis osaa hakeutua omiin oloihinsa sisätiloissa. Koira, jolla on malttia ja halua tehdä asioita kun pyydän. Kouluttaja sai koiran ihan svääreihin ja yhteys oli heikko. Tässä eiliseltä illalta pieni video minun stressaantuneesta, kärsimättömästä koirastani. Mitä mieltä te olette?

Läheisriippuuvuus ja sairas koira

Olen halunnut jo pitkään kirjoittaa läheisriippuvuudesta koirani kanssa. En ole missään vaiheessa kieltänyt, etteikö jotain sellaista välillämme olisi. Olemme todella kuin paita ja peppu. On tiettyjä asioita, jotka ovat vaikuttaneet siihen millainen suhde välillemme on syntynyt. Ensimmäinen asia, mikä on varmasti tehnyt minusta hyvin kiintyneen koiraan on vain yleisesti se, miten suhtaudun perheenjäseneeni. Se on minulle todella tärkeä hahmo kaikin puolin. Minulle koira ei ole vain koira vaan se on minun perheeni. Suhtaudun siihen vähän kuin lapseen; siinä missä ystäväni eivät voi lähteä perjantaina baariin koska heillä on lapsia, en minäkään voi lähteä koska en halua jättää koiraani yksin. Lähden viettämään omaa aikaani niin, että tiedän sillä olevan kaikki mukavasti sitten vaikka hoitopaikassa. Koira saa (vai joutuu?) olla yksin mielestäni ihan tarpeeksi. Suhtaudun koiraani intohimoisesti sillä tavalla, että olen kiinnostunut asioista mitkä liittyvät koiran kanssa elämiseen - kirjoitan tätä blogia, kerään tietoa, käytän rahaa sen tarvikkeisiin ja ruokaan. Koira on perheenjäseneni mutta myös minun harrastukseni omalla tavallaan. Minä haluan käyttää siihen aikaa ja rahaa. Se on minulle tärkeä ja rakas. Ja yhteiset hellimishetket ovat parasta mitä voi olla. Mikään ei tunnu yhtä hyvältä kuin pyyteetön koiran rakkaus. 

Toinen seikka, jonka takia olemme menneet koirani kanssa varmaankin pari askelta metsään polulta, on sen sairastelu ja sairastelun mukana tuomat haasteet kuten oma jaksaminen, väsymys, huoli, stressi. Tiedän, että kaikkien näiden kuukausien aikana olen varmaan ollut koiraani kohtaan joissain asioissa aika turhankin reilu ja antanut periksi. Kun ihmisellä on krooninen univaje ja sen täytyy siitä huolimatta hoitaa oma elämänsä ja työnsä niin koiran kanssa maltin treenaaminen on valitettavan toissijainen asia. Eihän se varmasti saisi olla niin mutta kun elämä ei mene niinkuin elokuvissa. En minä ole mikään sairaan koiran supermutsi, joka jaksaa järjestää sille "koulunkäynnin" vaikka samalla pitäisi tunkea lääkkeitä kitaan ja toivoa, että ihan pian me voitaisiin nukkua enemmän kuin 5 tuntia pätkissä. Olen myös ajatellut, että on kohtuutonta vaatia koiralta samoja asioita kuin mitä vaatisin jos tietäisin kaiken olevan ihan kunnossa. Kun sitä "sairasmodea" on elänyt tarpeeksi pitkään, on todella vaikea nähdä koira terveenä. Ne valvotut yöt, eläinlääkärikäynnit, huolet ja murheet jäytävät vielä tuoreessa muistissa. Sissillä on edelleen lääkekuuri päällä. Mielestäni se on jo merkki siitä, ettei se nyt vieläkään ole ihan täysin terveiden kirjoissa vaikka olemmekin siinä pisteessä, että nyt on korkea aika alkaa ottaa takaisin menetettyjä treenimahdollisuuksia. 

...

Ja sen takia me menimme kouluttajalle. Joka osoittautui ihan vääränlaiseksi ihmiseksi meille. Ja minulle. En ymmärrä tällaista koiramaailmaa - missä koiraa pitää testata ja häkittää ja ignoorata. En ymmärrä miten täyskäännös kaikessa toiminnassa parantaisi meidän suhdetta. En ymmärrä miten täysin poikkeuksellinen ja uusi tilanne koiralle on paikka, jossa voidaan tehdä päätelmiä siitä millainen koira se on ylipäätään. Tai miten joku koirankouluttaja voi vartin näkemisen perusteella olla sitä mieltä, että kaikki tuhansien eurojen arvoiset eläinlääkärikäynnit ovat olleet ihan turhia. Että koira oksentaan stressin takia sellaista ruokaa, mitä sen vatsa ei selkeästikään kykene sulattamaan ja että monien kokeilujen kautta tietyt raaka-aineet aiheuttavat sille oireita. Meidän elämähän olisi helppoa jatkossa, jos häkittämisen avulla kaikki oireet häviäisivät. Mutta tiedättekö mitä? 

Kouluttajan oppien jälkeen närästeltiin koko seuraava yö, seuraavana päivän koira oli poissaoleva ja sulkeutunut. Työpäiväni aikana eteisen seinään oli ilmestynyt reikä. Sissi oli tassullaan raapinut seinään 10x10 cm kokoisen reiän. Se ei ole ikinä yksin ollessaan tuhonnut mitään, ei ole maistellut kenkiäni, ei syönyt mattoa. Ja nyt tällaisen koulutushetken päätteeksi koira tekee seinään reiän. Sattumaako? 

Voitte varmasti ajatella, ollaanko menossa samalle kouluttajalle uudelleen. Se on totta, että meidän tulee Sissin kanssa harjoitella yhteistyötä ja kontaktia. Kaikkia peruasioita harjoittelemme arjessa joka päivä. Ja edistystä tulee hitaasti mutta näkyvästi. Nyt kun nukutaan öitä ja on kaikin puolin vähän rauhallisempi meno, on hyvä motivoitua ja lähteä jatkamaan siitä mihin jäimme kun sairastelukierre kesällä alkoi. Tavattiin aivan vääränlainen tyyppi, jolla rehellisesti sanottuna, on kyllä itsellään peiliin katsomisen paikka. Minä menen tapaamaan kouluttajaa koska haluan, että hän kouluttaa minua kouluttamaan koiraani paremmin. Nyt minä maksoin 65 euroa tunnin tylytyksestä, että olen itse syypää koirani vatsavaivoihin.

Onneksi itse tunnen koirani parhaiten. En pidä tilannettamme yhtään niin vakavana vaikka olenkin huolissani saamastamme ryöpytyksestä. Meillä on edessä vielä paljon hiomista ja opettelua, kuten kenellä tahansa teini-ikäisen koiran omistajalla koiransa kanssa. Olen sitä mieltä, että koiran kanssa elämään opettelu ei lopu pentuajan jälkeen. Sitä tutustuu koiraansa koko sen elämän ajan. Meillä moni asia meni eri tavalla pentuaikana mutta se ei tarkoita, ettemme voisi puuhastella vaikka mitä vielä. Ja sanottakoon vielä, että koiralla ei ole mitään muuta ongelmaa kuin innokkuus ja se, että se on todella kovapäinen tyyppi joka haluaa asioita ja kertoo sen. Eikä aina halua samaa kuin minä. Mutta se kyllä kuuntelee ja tekee, se ei riehu eikä räyhää toisille koirille eikä käyttäydy holtittomasti. Mutta jos sen sitoo yhtäkkiä seinään sen jälkeen kun sitä on riehuttanut lelulla mistä se menee aina ihan sekaisin, se varmasti antaa siitä kuvan, että se on aika hätäinen kaveri. 

Opin itse tästä, että tuolla kentällä vipeltää näemmä aika jänniä tyyppejä, jotka kutsuvat itseään koirankouluttajiksi. Opin, ettei minun pidä lähteä tekemään yhteistyötä ihmisen kanssa, jonka kanssa emme lähtökohtaisesti löydä mitään yhteyttä toisiimme emmekä jaa samoja arvoja koiran kanssa toimimisesta. Ulkopuoliselle lukijalle tämä tarinamme ei varmastikaan avaudu ihan täysin, koska en ole juurikaan kirjoitellut koulutuksesta aikaisemmin tai siitä millainen Sissi ylipäätään on koirana. Mutta halusin kuitenkin jakaa tämän tarinan esimerkkinä siitä miten joskus asiat voivat mennä pieleen jo ihan lähtömetreillä kun ollaan menossa koirakouluun. Ensi viikolla mennään Sissin kanssa tapaamaan toista kouluttajaa, jonka kanssa jo puhelimessa puhuttaessa oli ihan erilainen fiilis kaikesta. Hän ei syyllistänyt minua asioista, jotka eivät ole alunperinkään minun syytäni. Odotan sitä tapaamista hyvillä mielin. Sillä välin otamme aika rennosti ja teemme niin sanottua "damage controllia" eli keskitytään positiivisiin kokemuksiin!