Olenko huono ihminen koska koirani ei ole täydellinen?

Olin viikonloppuna messukeskuksessa Koiramessuilla. Se herätti monin tavoin ajatuksia, hetkittäin jopa inspiraatiota siihen miten tahtoisin toimia oman koirani kanssa. Ihastelin aikani hyvin käyttäytyviä ja erittäin tottelevaisia koiria ja sain itseni kiinni ajatuksesta, että ”olenpa muuten ihan huono koiranomistaja koska koirani ei ole tuollainen”. Tämä on tärkeä havainto, ja uskallan väittää etten ole koiramaailmassa yksin sen ajatuksen kanssa, että olen totaalisen huono ihminen koska koirani ei ole täydellinen. 

Jos luitte viimeisimmän postaukseni kokemuksestamme koirakoulussa, voit varmasti ymmärtää miten sanat pilalle kasvatetusta koirasta pyörivät edelleen mielessäni. Kysehän ei ole nyt siitä, että tämä yksi kouluttaja olisi sanonut jotain vallan väärää vaan siitä, että hän on nimenomaan sanonut jotain totta, vaikkakin äärimmäisen tylyyn sävyyn ja vahvasti jonkun oman ideologian sävyttämänä. Koirankouluttajalla, joka haluaa minun häkittävän koirani ja ignooraamaan sitä, jotta suhteemme koiran kanssa parantuisi, on jokin oma näkemys siitä, millainen hänen mielestään koiran tulisi olla. Jotta sen kanssa voisi työskennellä, elää ja olla. On olemassa paljon koiraihmisiä, joilla on hyvin vahva oma kokemus siitä miten koiran kanssa tulisi toimia ja he puhuvat niistä lähtökohdistaan. Meillä ihmisillä on taipumus nähdä asioita sellaisesta näkövinkkelistä, joka on aikojen saatossa alkanut tuntumaan meistä hyvältä, turvalliselta ja sitä myöten oikealta. Jos koira on saatu koulutettua sellaiseksi, että se palvelee niitä odotuksia ja toiveita mitä sen omistajalla on, esimerkiksi PEVI-koulutuksen myötä, on luonnollista, että omistaja saattaa turvautua seuraavankin koiransa kanssa kyseisen suuntauksen oppeihin. Joku on saanut koiransa juuri sellaiseksi kuin on asettanut tavoitteet syöttämällä sille namia. Ja jotain ihmistä ei haittaa yhtään se, että koira ei tee asioita mitä naapurin koira koska siitä huolimatta oma koira on tosi kiva juuri sellaisenaan. 

Siispä lähdin pohtimaan tätä asiaa ajatuksesta, että kukaan muu ei lataa minun koiralleni täydellisen koiran paineita kuin minä itse. Ja minä itse en selvästikään tiedä mitä täydellinen koira itselleni tarkoittaa, koska koen alemmuudentunnetta nähdessäni muiden toimivan koiransa kanssa eri tavoin kuin me. Jotta me voimme Sissin kanssa päästä tavoitteeseen, pitäisi meillä olla tavoite. Ihmiset ottavat koiria eri syistä. Osalla on vankka harrastuspohja jo entuudestaan ja valitsee sellaisen koiran jonka kanssa tuota harrastusta on luontevaa jatkaa, tai jonka kanssa on jopa mahdollisuudet kehittyä omassa lajissaan pidemmälle kuin aiemmin. Moni ottaa koiran perheenjäseneksi, miettimättä sen kummallisemmin yhtään mitään. Arkitottelevaisuuskin opetellaan siinä missä opetellaan ylipäätään elämään ja olemaan. Tietysti luulin, että Sissin rooli minun elämässäni olisi hyvin selvä kun se minulle tuli. Siitä tulisi perheenjäsen sekä harrastuskaveri. Mutta koska en tiennyt, enkä tiedä vieläkään, mitä sen kanssa alkaisin harrastamaan, olemme jääneet jumiin ikään kuin sellaiseen puolihuolimattomaan suorittamisen tilaan. Harjoittelemme sivulletuloa kuin tokokisoja varten, ympäri pyörimistä kuin rally-tokotreeneissä, namipiiloa kuin jälkiharjoituksissa. Kaiken harjoittelun taka-ajatus on varmaan se, että tarvitsemme tätä taitoa jotta voimme sitten jossain vaiheessa ryhtyä harrastamaan sitä mikä nyt sattuu lopulta tuntumaan hyvältä. 

Siinä olen samaa mieltä tapaamamme kouluttajan kanssa, että meidän tulisi ottaa takaisin menetetyt hetket ihan peruskontaktin harjoittelusta. Ja sitä olemmekin Sissin kanssa nyt tehneet. Olemme alkaneet harjoitella kontaktia uudestaan ihan niistä oppikirjan mukaisista alkuvaiheista lähtien, ihan samoja asioita mitä teimme kun Sissi minulle tuli. Tähän asiaan toivonkin saavani ensi viikonloppuna apuja kun menemme tapaamaan toista kouluttajaa, jonka metodit ovat tällä kertaa häkitystä pehmeämmät. 

Sillä syyllistäminen ei johda mihinkään. Mielestäni tapaamamme kouluttaja sortui siihen, että hän päätti aloittaa yhteistyön kertomalla ne asiat, mitkä ovat pielessä. Sen sijaan, että olisi keskittynyt niihin asioihin, jotka meiltä sujuu ja koittanut löytää materaalia niistä tueksi pieleen menneiden asioiden korjaukseen. Se, että minua tylytettiin ja syytettiin epäonnistumisesta ja syyllistettiin koiran vioista, sai aikaan vaan sen olotilan, että olen varmasti nyt pilannut koirani sitten. Ja tämän ”huono omistaja” mantran kanssa olen saanut painia siitä asti. Jopa niin, että olen nähnyt muiden onnistumisen omana huonommuutena. 

Kateellisuus ja vertailu ovat minusta äärimmäisen ikävä ilmiö, jota näkee paljon koiramaailmassa. Koiranomistajat kilpailevat siitä, kuka syöttää koirallensa oikeat määrät vitamiineja, kuka lenkkeilee eniten, kenen koirat ovat täydellisen hiljaa yksinollessaan, kuka jaksaa treenata omaa lajiaan joka päivä, kenen koira seuraa näteimmin vierellä. Messukeskuksessa palkittiin sankarikoiria, parhaita virkakoiria, paras nuori koirataituri sekä tietysti vuoden koiranäyttelyssä best in show koira. Somessa ihmiset kisailivat postauksessa sillä, kuka oli roudannut eniten ostoksia messuosastoilta. Mielestäni tässä kaikesta olennaisinta ei ole se, kuka on paras vaan se, miten voisimme nähdä yhteisen intohimon, eli koiran, asiana joka inspiroi meitä ja haastaa meitä pohtimaan omaa suhdettamme koiramme kanssa. Miten voisimme vertailla itseämme vähemmän muihin ja ymmärtää, ettei täydellinen koira synny pelkällä treenaamalla eikä ruusukkeiden määrällä. Koira on täydellinen silloin kun se täyttää ne toiveet ja odotukset mitkä omistaja kokee riittävinä. Koira on täydellinen silloin kun se riittää omistajalleen sellaisena kuin se on. Ja se milloin koira riittää omana itsenään on asia, jonka määrittämiseen on jokaisella henkilökohtainen oikeus.